Ossin Blogi

Heikki A. Reenpää Pojanpoika Otava, Helsinki, 1998, 253 sivua ISBN: 951-1-13797-2 Hyvä ystäväni, filosofian maisteri ja tietokirjailija Tarja Lappalainen, on puhunut minulle paljon ja useasti ystävästään Heikki A. Reenpäästä. Kun vielä suosikkibloggarini Jukka Kemppinen sattui kehumaan professori Reenpään muistelmateoksia, niin pitihän ne hankkia. Kirjat löytyivät hyväkuntoisina niteinä ja kohtuullisen hintaisina. Ainoastaan postimaksut ovat Suomessa hävyttömät, varmaankin jotta postin pomot saisivat bonuksensa ja muut palkanlisänsä. Ensimmäinen yllätys lukemiseni aikana oli tietenkin professori Reenpää kyky tuottaa tekstiä, joka miellytti minua todella monin tavoin. Se oli helppolukuista ja samalla todella älyllistä. Kun tähän kaikkeen vielä liittyy riittävän selkeä kirjainten laatu sekä hieno paperi, joka kirja on painettu, niin nautinto on sellainen, että harvoin kirjaa lukiessa sitä kohtaa. Siis kirjan sisältö ja sen ulkoinen habitus ovat hienot ja yhteensopivat. Hienoa! Tässä muistelmien ensimmäisessä osassa professori Reenpään teksti ja kertomus etenevät aina vanhempien taustasa toisen maailmansodan päättymiseen, jossa realiteetteina ovat vaimo ja lapset. Kirjoittajalla on vahva ja selkeä karjalainen identiteetti, vaikka karjala meni, mutta muuttuneista olosuhteista huolimatta tuo identiteetti on säilynyt todella vahvana. Molemmilla hänen vanhemmistaan on vankka karjalainen tausta, huolimatta asettautumisesta elämään ja vaikuttamaan Suomen eteläiseen osaan. Yllättäen muistumat alkavat äidin vanhempien maatilalta Lohjan seudulta. Tämä valinta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä, sillä varmaan kasvavalle…

Göran Schildt Lainasiivin, Nuoruudenmuistelmat Med lånade vingar, suomentanut Raija Mattila Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1995, 256 sivua ISBN: 978-951-1-23047-2 ”Vanheneminen on kavala mutta usein armelias osa elämää. Elämänvirran traaginen ehtyminen näkyy vain joskus, kun jokin dramaattisempi muutos kuten sydämen äkillinen konstailu tai potenssin yllättävä pettäminen katkaisee tapahtumien normaalin kulun. Uutta harmaata hiusta tai kokematta jäänyttä ilontunnetta ei helposti huomaa. Vanhenemisesta tulee kannanottoa vaativa realiteetti vasta mietiskelyn hetkinä, kun ihminen yrittää tarkastella tilannetta kokonaisuutena ja muistaa sen mikä on mennyttä. Kaksi synkkää lähdettä ruokkii hänen tuskaansa. Hän ajattelee sitä mitä on rakastanut mutta menettänyt, ja hän muistaa myttyyn menneet yrityksensä ja väärät valintansa.” Tällaisen määritelmän kirjoittaa filosofian tohtori, kulttuuritoimittaja Göran Schildt (1917 – 12009), joka teki keskeisen työuransa Ruotsissa, mutta taisteli ja haavoittui vaikeasti Talvisodassa. Hän on tullut tunnetuksi mielenkiintoista ja minun erääseen elämänvaiheeseen kuuluvista tekosista, joissa hän kertoo purjehduksestaan Välimeren maailmassa Daphne nimisellä purjeveneellään. Ei Schildt saata olla mainitsematta tässäkään teoksessa Daphnea. mutta missään keskeisessä roolissa se ei ole, oikeastaan edes sivuroolissakaan. On vaikea arvioida sen totuuden määrää, jona on teoksen perusasetelman rakenne. Aganippe-niminen nuori nainen, joka opiskelee feminismiä yhdysvaltalaisessa yliopistossa tunnettujen feministiteoreetikkojen johdolla, on tekemässä tieteelista opinnäytettä kirjailijasta. Tämä nuori nainen on hyvin läheisten ystävien jälkikasvua, taitaa olla jo kolmannessa…

Matti Klinge Anarkisti kravatti kaulassa Muistelmia 1971 – 1982 Siltala 2015 419 sivua Nyt tuli siis kolmas osa professori Matti Klingen muistelmia, ja en lainkaan pettynyt, vaan yhtä innostunut kuin aiemmistakin osista hänen muistelmiaan. Olen vaan täysin lumoutunut Klingen tapaan esittää asiat. Onhan tavassa runsaasti elitismiä, snobismia, itsekehua ja kaikkea muutakin mitä kateelliset ihmiset Matti Klingen henkilöön pääsääntöisesti liittävät. Edellisessä, eli muistelmien toisessa osassa matkustettiin Uppsalasta Sorbonneen ja nyt kolmas osa alaa paluulla kotiin hyvin onnistuneelta markalta. Tosin matka kesti muutaman vuoden, toimihan Klinge Suomen kielen ja kulttuurin lehtorina juuri Pariisin yliopistossa. Toisaalta olinhan siellä minäkin, vaan en Sorbonnessa vaan kieltä oppimassa Alliance Françaisessa. Vuonna 1968 keväästä tuli Ranskalle rankka, sillä toukokuussa ylioppilaat lopettivat Yhdysvaltain Vietnamissa käymän sodan vastustamisen ja ryhtyivät vaatimaan uudistuksia omiin opiskeluoloihinsa. Ehkä tämä osittain anarkistinen revoltti on antanut aihetta kirjan nimen luomiseen? Nyt rakennetaan kotimaassa yliopistouraa ja tietenkin tähtäimessä on professorin virka. Ihan helposti se ei toki käy, sillä virkoja on vähän ja halukkaita viranhakijoita on runsaasti. Lopulta hänet valitaan sekä Åbo Akademin historian professoriksi ja samaan aikaan Helsingin yliopiston ruotsinkielisen historian professoriksi, josta hän siirtyy eläkkeelle täysin palvelleena emerituksena. Klinge teki pitkän ja monipuolisen akateemisen uran, josta ei puutu vauhtia ja uskomattomia käänteitä. Oikeastaan tämän…

Matti Klinge Kadonnutta aikaa löytämässä Siltala 2012 557 sivua Tämä on todellakin teos, johon suhtautumiseni on jyrkästi kaksijakoinen. Olen hyvin tyytyväinen teokseen ja nautiskelin sitä lukiessani todella moninaisen runsaasti. Samalla kuitenkin useissa kohdin kiukkuni kuohahti, ja sekin sisällöstä ja kirjoittajan ajatuksista. Mikä teos voi herättää näin erilaisia ajatuksia ja miksi, siitä yritän tehdä nyt selkoa ainakin itselleni. Kirjoittaja, filosofian tohtori ja professori Matti Klinge on eräällä tavalla makrohistorioitsija ja samalla hän kirjoittaa mikrohistoriaa. Hänellä on myös osittain ranskalaisen Annalistisen historiankirjoituksen koulukunnan mentaalihistoriallinen ote käsittelemiinsä aiheisiin, joskaan ei toki aina. Tämä kaikki on hivenen ristiriitaista, joka varmaan heijastuu Klingen koko tuotantoon ja jossakin tapauksessa hänen arvostukseensakin historioitsijoiden keskuudessa. Tämä Kadonnutta aikaa löytämässä on eräänlainen omaelämäkerta, joka kattaa ajallisesti Klingen elämän maisteripromootioon saakka eli ajan ennen vuotta 1960. Historiallista perspektiiviä tosin on paljon ajalta ennen Klingen syntymääkin. Se on oikeastaan tärkeätä ja usein jopa keskeisempää kuin oma elämä, sillä erilaiset sukulaisuudet ovat kunniassaan tässä teoksessa. Mielenkiintoinen osuus on eittämättä kirjan kuvituksella. Se on jopa melkoisen keskeisessä roolissa. Tavanomaisen valokuvien ja muun vastaavan materiaalin lisäksi Klinge on koko ikänsä säilönyt erilaisia lippuja ja lappua. Kaikenlaiset eri näyttelyiden, konserttien, elokuvien jne. pääsyliput on huolellisesti tallennettu. Kaikki on kuin suunnitelmaa muistelmia vasten. Tuon kaiken materiaalin…

Kalevi Sorsa: Muistikuvia, mielikuvia Otava Helsinki, 1955 214 sivua Pitkäaikaisena, muistini mukaan Suomen pitkäaikaisimpana, pääministerinäkin tunnettu Kalevi Sorsa (21.12.1930 – 16.1.2004) on tässä pienessä ja hyvin mielenkiintoisessa teoksessaan kertonut eräänlaisen elämäkertansa. Tämä pieni teos on hyvin nimensä mukainen. Sorsa kertoo pitkän uransa aikana tapaamistaan henkilöistä, ilmiöistä ja kokemuksistaan. Näin muodostuu eräänlaisia muistikuvia, varsinkin keskeisistä 1900-luvun lopun kansainvälisistä päättäjistä, joista Sorsa kertoo itselleen muodostuneita mielikuvia, eli melko subjektiivisiakin näkemyksiään. Teos jakautuu mielekkäästi kahteen osaan osaa: ensiksi nuori mies kasvamassa UNESCOssa ja Pariisissa tuleviin suuriin tehtäviinsä. Toinen osa on selkeämmin henkilöistä piirrettyjä näkemyksiä. Kaiken aloittaa ehkä Sorsan uran keskeisin liikkeellepotkija eli Reino Oittinen, pitkäaikainen kouluhallituksen pääjohtaja, opetusministeri ja keskeinen henkilö Suomen ja Unescon välisissä suhteissa. Henkilökuvat ovat pääsääntöisesti ylen myönteisiä ja jopa yleisesti Sorsan pahimmiksi vastustajiksi koetuista Johannes Virolaisesta ja Heikki Haavistostakin löytää kirjoittaja vain positiivisia näkemyksiä ja piirteitä. Vain yksi valtio on päässyt oikein oman esseensä otsikkoon saakka. Kyseessä on Italian valtioalueen sisällä sijaitseva pieni tasavalta eli San Marino. Tuohon maahan suorittamaansa valtiovierailua ja sen ihmeellisiä käänteitä Sorsa kuvaa suurella lämmöllä. Pienen valtion saama huomio kertoo hyvin paljon Sorsan persoonasta. Hän ei rakastanut suuria sanoja, ei juhlallisia ilmestyksiä. Pieni oli kaunista ja siksi minimaalisen pieni San Marino nousee hyvin keskeiseksi valtioksi…